Metsä on mahtava temppu/seikkailuareena, aivan ääriään myöden täynnä mahdollisuuksia ja haasteita, jollaisia hienoinkaan rakennettu ympäristö ei voi tarjota. Kuten tänään eskarin metsikköpaikassa, jossa (ryhmällä on paikan nimi on vielä pohdinnan alla) leikittiin majaleikkejä. Pressukatoshan ei nouse ilman harkintaa, mittailua, kiristämistä, pujottelua, eikä sitä kannata rakentaa myöskään montun päälle tai muurahaiskeon naapuriin. Toisaalta pressukatos voi olla suojattu valvontakameroilla, louhimaton timantti pistää esiin maasta tai porukka olla muutoinn vain hilpeällä telttaretkellä. Metsässä ei tarvita myöskään paljon sääntöjä, toistaiseksi on riittänyt kolme: 1) Liiku ja leiki niin, että näet aina aikuisen 2) Villipillin soidessa kiiruhda grillipaikalle 3) Leikissä olevat kepit saavat olla oman käden mittaisia.
-Kato. Leppäkerttu.
-Pidä sitä varovasti.
-Nyt se putosi.
-Täällä on sieni!
Luontolöydöt. Ne ovat vielä ihan oma luku sinänsä. Luonnossa kun ei koskaan voi tietää, mitä ihmeellistä tulee vastaan.
-Pitäis saada pitkiä puita
Totta. Metsikkömme on raivattu aivan liian siistiksi ja sehän me jo tiedetään, ettei eläviä puita saa edes kaataa ilman lupaa. Voi voi. Pitäisi päästä rankasavottaan, että saataisiin vähän kotapuita kasaan. Ja aidaksia. Olisikohan Timolassa kellään joutavaa ryteikköä, josta voisi käydä rakennustarviketta rapsimassa…
Päivä kuluu ihan pihalla ja hommat sujuvat. Välillä tietysti tulee kinaa, mutta siihenpä me otetaan käyttöön uusi juttu. Useinhan asioiden selvittely lapsilla alkaa sillä, että kerrotaan toisten tekemiset ja sitten alkaa väittely. Joten lähdetäänkin liikkeelle toisinpäin.
-Aina, kun aloitat kaverin nimellä, lasketaan ääneen viiteen. Ja sitten otetaan uusi yritys.
Uudelle toimintatavalle tarvitaan tietysti aikaa ja harjoitusta, mutta sitähän meillä on. Ja asioidenselvittäminen reilusti puhumalla, se on kyllä elämässä taitona korvaamaton.
Valolla ja ilolla kirjoittelee Heidi