-Voitko sä laittaa sinne blogiin kuvan Enska penskasta, kun mun äiti ei tiiä, miten pieni se on?
-Saako sitä silittää?
-Voiko sen ottaa syliin?
-Meillä on koiria ihan laulukuoro. Isoja.
-Mitä se syö?
-Onko se tyttö vai poika?
-Montako vuotta Enska on?
Siinä se kuvassa komeilee, Enska penska 2 vuotta. Painoa 1,9 kiloa, mutta rakkautta ja silitysvastaanottavuutta satakertainen määrä. Oli kyllä iso ilo seurata tänään, kuinka hienosti eskarit osasivat ottaa huomioon vierailulle tulleen pikkuisen koiran. Ei mitään höpsöttelyjä tai metelöintejä. Ja tarkasti muistettiin myös kannetavalta katsotun diasarjan asiat, kuten että chihuahuat ovat kotoisin Meksikosta ja että niitä luultiin aluksi lepakoiden puissa asuviksi sukulaisiksi, isojen korviensa ja pitkien kynsiensä vuoksi.
-Eihän koirat asu puussa (hihitystä)
Koirat tuntuvat olevan eskareille tuttu aihe, eikä kukaan pelkää märällä kuonollaan tökkivää otusta. Mistä tulikin mieleen, että piilottaa koko porukalla vähän nameja ja katsotaan, että onko rusinan kokoisesta kirsusta apua etsimiseen.
-Se löysi minun!
-Se on jo viiden nami
-Minun on tosi vaikeessa paikassa
Totta. Nami on pulpetilla, joten sinne ei Enska yllä. Eikä sitä sinne myöskään saa nostaa etsimään.
-Sellainen nyrkkisääntö on, että chihut voivat mennä vain niin korkealle, kuin itse pääsevät. Etteivät ne alas hypätessään satuta itseään. Niillä on niin rimppanat luut.
Eikä Enska todellakaan halua mennä hakemaan namia kahisevasta teltasta tai laskeutua itse eskarin portaita. ”En osaa” se värisee ja esittää surkeaa. Taitavasti. Mutta eskarin tytötpä keksivätkin aika kivan tempun, josta Enskakin innostuu. Enska on nimittäin harjoitellut viime aikoina käskyä ”ali” ja tytöt istuutuvat lattialle vierekkäin niin, että polvista rakentuu tunneli. Hilpeää. Ensin mennään yhdet polvet, sitten kolmet ja lopulta koko viiden jono. Jee! Ihan ilman herkkua. Nyt me tämä osataan.
Käydään välillä syömässä ja otetaan vielä päivän lopuksi koiranulkoilutusta. Mikä osoittautuukin aika haastavaksi, sillä Enskaa ei kylmä ja märkä lumi innosta yhtään, vaikka toppapuku yllä onkin. Nelijalkajarrutus on tiukasti yllä ja ilmeestä päätellen:”Varpaita palelee…” Paitsi kun onnistuu pääsemään karkuun. Silloin kyllä rontti mokoma mennä viipottaa tuulispäää, hihna perässä pomppien, heh heh.
Valolla ja Ilolla kirjoittelevat sekä kivasta päivästä kiittävät Heidi & Enska
Ruokana kalakeitto, siivumakkara, kurkku ja ruisleipä